Kun laitetaan minut, Tommi ja isämme samaan huoneeseen, on tuloksena ennen pitkää poliittinen väittely. Niin kävi myös eilen illalla. Tommi oli selkeästi turhautunut maailmanpolitiikkaan ja alkoi vuodattaa Iranin ja USAn suhteista. Pian Tommi ja minä väittelimmekin isäämme vastaan USAn, Irakin ja Iranin väleistä ja pääsimme jopa Israelin politiikkaan asti. Ei siis ole harvinaista, että päädymme väittelemään näistä aiheista. Olimme tietysti kaikki sitä mieltä, että Lähi-idässä ei ole kaikki kunnossa ja tasa-arvo ja demokratia eivät toimi. USAn politiikasta olemme kuitenkin eri mieltä. Tällä kertaa emme sentään palanneet taas aiheeseen 9/11. Tommin kanssa suhtaudumme huomattavasti kriittisemmin uutisointiin siitä ja ylipäätään USAn teoista emmekä näe niitä oikeutettuina. Noh, se siitä aiheesta tältä erää...

Aamupäivällä polkaisin tutkimaan Peltolan vanhaa metsää, joka on Natura-alue. Suojellulle alueelle mahtui paljon erilaista ja eri-ikäistä metsää. Alkupäässä metsän erotti tavallisesta talousmetsästä lähinnä se, että kaatuneet puut oli jätetty sinne. Välissä oli nuorta metsää ja lopulta löysin oikeasti vanhan metsän. Tosin onhan senkin vanhuus suhteellista, mutta yllätyin silti positiivisesti. Tosin hienoa vanhaa metsää oli melko pieni alue. Puusta oli tiheää ja paikoin ei ollut aluskasvillisuutta juuri lainkaan, sillä neulaset peittivät maan ja valoa pääsi maahan asti vain paikoin. Kun lähdin pois metsästä, olin täynnä hämähäkinseittiä ja muurahaisen puremia.





Matkalla takaisinpäin pysähdyin uimaan Sääksjärvellä. Ihme kyllä siellä ei juuri näkynyt sinilevää, vaikka yleensä kyseisessä järvessä sitä on jo heinäkuun lopussa. Yleensä siellä uimisen jälkeen on ruskea ja limainen, muttei tällä kertaa. Tosin se saattaa selittyä pitkälti sillä, että sain olla uimarannalla ylhäisessä yksinäisyydessä, kun yleensä siellä myllää lapsilauma pöllyttämässä pohjaa.

Iltapäivällä suuntasin takaisin Helsinkiin ja kävin pyörähtämässä luontotalolla. Sen jälkeen näin Samin ja menimme Töölönlahden puistoon istumaan ja vaihtamaan kuulumisia.

Viime viikkoina olen tavannut monia ihmisiä pitkästä aikaa. On ollut mukavia kohtaamisia, mutta myös todella ei-toivottuja vastatusten kävelyjä. Jos uskoisin kohtaloon, väittäisin, että näiden ei-toivottujen kohtaamisten ajankohdat ovat kohtalon vittuilua. Ne nimittäin tuntuvat aina osuvan aikoihin, jolloin minun pitäisi olla mahdollisimman skarppina syystä tai toisesta, mutta sitten alkaakin vain ottaa päähän. Tuleepahan kunnolliset luonne- ja kärsivällisyystestit. Luonnetestejä tässä varmaan tarvisikin, jotta selvittäisin todellisen minäni, joka on ajoittain hukassa. Se ei todellakaan ole jotain, mitä olin kaksi vuotta sitten, muttei se myöskään ole viimeisen puolen vuoden aikana vallalla ollut minä, vaikka se onkin lähempänä todellisuutta. Oikeastaan tiedän kyllä, millainen se on, mutta käytännöntoteutus ei aina onnistu toivotulla tavalla olosuhteiden takia. Toivottavasti suunta on kuitenkin kohti parempaa.