Lauantaina blogiin kirjoitettuani sovin ystävieni kanssa, missä ja milloin tapaisin kenetkin ja hyppäsin bussiin. Olin iloinen ja kuvitelmissa, että kenties tästä vuodesta tulisikin ihan hyvä eikä raskain ikinä, kuten alkuvuodesta pelkäsin. Erehdyin. Puhelin soi parin pysäkin päästä. Äiti soitti. Ihmettelin lauantai-iltaista soittoaikaa. "Missä sä oot?", ääni paljasti, että jotain oli pahasti pielessä. Sen puhelun jälkeen olen kulkenut suurimman osan ajasta sumussa, käsittämättä kaikkea ympärilläni. Jäin bussista parin pysäkin päästä. Tosin en tiedä, miten sen tein. Muistan vain, että stop-napin painaminen oli ymmärrykseni ja toimintakykyni äärirajoilla. Sen jälkeen harhailin kaduilla. Sairaala. Käytäviä, valkoisia seiniä ja lukittuja ovia. Sairaanhoitajia. Itkemistä. Hautausmaa ja kynttilä. Pitkä, suora kuja, jonka päässä valo ja tyhjyys. Kuin elämä. Kuolema kävi kylässä.