Neljä kuukautta jatkunut lääkäri- ja sairaalarumbani sekä lääkäreiden epäusko on toivottavasti toistaiseksi ohi. Sain tänään vihdoin diagnoosin, joka tosin selittää vain pienen osan oireistani. Aion nyt kirjoittaa tästä näinkin julkisesti yksinkertaisesti siksi, että kanssani liikkuvien on hyvä tietää sairaudestani. Päänsäryt, käsien ja jalkojen puutumiset, pahoinvoinnit ja huimaukset jäivät ilman diagnoosia, mutta ainakin magneettikuvilla poissuljettiin vakavia sairauksia. Sen sijaan oudoille kohtauksilleni löytyi aivosähkökäyrän avulla syy, joka tuli itsellekin yllätyksenä. Sairastan epilepsiaa. Se ei toistaiseksi ole aiheuttanut minulle kouristelukohtauksia eikä tajuttomuutta, mutta tunteja kestäviä lievempiä kohtauksia kyllä. Kerron diagnoosista nyt julkisesti siksi, että on kuitenkin mahdollista, että noita pahempia kohtauksia vielä tulee.

Nyt minulla on uusi syy välttää elämässäni stressiä, väsymystä ja alkoholin käyttöä. Nämä tekijät lienevät laukaisseetkin kohtaukset. Tiheimmin kohtauksia tulikin alkuvuoden vaikeiden aikojen aikana. Sairaus luokin haasteita elämääni. Uskallanko esimerkiksi enää mennä yksin lenkille lähimetsään, johon olen suorastaan rakastunut viime aikoina huomattuani, että siellä voi helposti tehdä parinkin tunnin kävelylenkin ja läheinen suojelualue on pääkaupunkiseudun vertailussa hieno korpi. Kestää varmasti kauan ennen kuin olen sinut sairauteni kanssa ja opin elämään sen kanssa. Tällä hetkellä pystyn ajattelemaan vain, miten se tulee rajoittamaan elämääni. Noh, eipä tarvitse missään vaiheessa harkitakaan ajokortin hommaamista. Vaikkei sairaus sinänsä ole vaarallinen, pelottaa silti.

Tänään pitäisi kaiken tämän keskellä yrittää saada kandin tutkielma valmiiksi sekä siivota sen verran, että kehtaan majoittaa Jussin huomisesta perjantaihin.