Blogien aika taitaa jossain määrin olla ohi. Itsekään ei enää jaksa lukea eikä kirjoittaa. Monet ovat kuitenkin kertoneet lukevansa näitä höpötyksiä, joten yritän tsempata välillä. Viime aikoina kaikki aika on kuitenkin mennyt töiden tekemiseen, myös viikonloppuisin. Sitä se järjestötodellisuus on. Iltaisin ehtii hädin tuskin tehdä hätäisen lenkin ja seuraavalle päivälle töihin ruoan. Sairaalassa ei onneksi ole tarvinnut käydä viikkoon, jei.

Olen viime viikkoina seurannut naapurimaan toimia, kuten varmasti moni muukin. Venäjä on ilmoittanut, ettei se pelkää uuden kylmän sodan syttymistä ja suhteet länsimaihin ovatkin selvästi viilenneet. Ei ollut yllätys, ettei Suomi kannata EU:n suunnittelemia pakotteita, koska onhan selvää, että Venäjää edelleen pelätään täällä. Jos Venäjän nykyinen linja jatkuu, pelko ei välttämättä olekaan turha.

Meillä kävi tällä viikolla töissä reilu kymmenen venäläistä tutustumassa Luonto-Liiton toimintaan ja luontotaloon. Talo tietysti lumosi heidät. Oli mielenkiintoista esitellä vieraille toimintaamme ja heränneet kysymykset osoittivat hyvin kulttuuriemme erot. Vieraat edustivat Terveellinen elämäntapa -projektia (joukossa oli kaupungin ja järjestön työntekijöitä, vapaaehtoisia ja nuorisopoliitikkoja) ja heidän toimintansa on valtion tukemaa ja varsin vapaan kuuloista. Silti keskustelussa nousi koko ajan esille järjestöjen suhteet valtioon. Vastasimme kysymys toisensa perään, ettei Luonto-Liitolla ole suoraa yhteyttä valtioon. Ei, valtio ei maksa palkkojamme. Ei, valtio ei määrittele, minkälaista toimintaa harjoitamme. Venäjälle lienee kasvamassa valveutuneempi sukupolvi, joka kaipaa samanlaisia vapauksia kuin länsimaissa on. Saa nähdä, jakautuuko kansa kahtia vai saako valtio peloteltua kaikki hiljaisiksi. Ja onnistuuko Venäjä hiljentämään myös muut valtiot.

Venäjällä yhteisöllisyys on aivan toista kuin täällä. Viime aikoina olen taas kerran miettinyt sitä, kuinka erilaista yhteisöllisyys on myös eri järjestöissä, joissa toimin. Esimerkiksi sekä ViNOssa että Luonto-Liitossa porukkahenki on oleellinen mutta aivan eri tavoin. Vinolaiset viettävät iltoja yhdessä baarissa tuopin ääressä politiikkaa puhuen. Luontsikkalaiset viihtyvät metsässä ja leikkimässä yhdessä. Luonto-Liittolaiseen yhteisöllisyyteen liittyy mielestäni vahvasti myös hiljainen yhdessäolo, joka on äärimmäisen rauhoittavaa. Yhteisöt ovat muutenkin viime aikoina korostuneet elämässäni. Työyhteisöni on yksi parhaista. Luontotalon ilmapiiri ja työntekijät ovat vertaansa vailla. Vielä vuoden talossa olon jälkeen jaksan jatkuvasti ihmetellä, kuinka hyvä siellä on olla. Kahvipöytäkeskustelutkin ovat niin henkeviä elämän perusolemuksia myöten, että sulkeutuneempaa persoonaa hirvittäisi, mutta meille se on antoisaa ja voimaa antavaa. Olen kuitenkin viime aikoina muistanut pitkästä aikaa nauttia myös yksinolosta.