Kauhajoen tiistaiset tapahtumat vetivät kansan hiljaiseksi, samoin minut. Olin juuri lähdössä luontokerhon kanssa retkelle, kun kuulin tapahtuneesta ja iltapäivän aikana mielessä vilisi paljon mietteitä iloisten ja viattomien kerholaisten touhuja seuraillessa. Tiistain jälkeen on eri suunnista vaadittu entistä tiukempaa puuttumista mm. internetin materiaaleihin. Myös ampuma-aselakiin halutaan tiukennos. Hyvä, sillä aseet tuovat maailmaan vain pahaa. Ongelma ei silti ratkea - mitä tehdään nuorten pahoinvoinnille? Kuka kohtaa nuoret, kuuntelee ja välittää? Kiireiset vanhemmat ja suoritusyhteiskunta jättävät monet nuoret yksin. Ja kuten huomattua, joskus se sosiaalinen järkevä nuorikin saattaa voida pahoin, mutta kukaan ei huomaa, koska kukaan ei pysähdy keskustelemaan. Näitä asioita on tullut pohdittua myös töissä, sillä lasten ja nuorten järjestöllä on oma tehtävänsä ja olemme yrittäneet viime päivinä määrittää yhä tarkemmin omia tavoitteitamme.

Viime päivät ovat olleetkin kyynelten pidättelyä. Tänä iltana pidättely ei enää onnistunut, vaan purskahdin vuolaaseen itkuun. En enää ymmärrä, missä vaiheessa nuoriin ja nuorisotoimintaan aletaan todella panostaa ja ongelmia ennaltaehkäistä. En ymmärrä suomalaista kulttuuria, joka ajaa nuoret kaduille päihtymään eikä tarjoa päihteettömiä nuorisotiloja, myös täysi-ikäisille. Onneksi on vielä niitäkin, jotka uskovat ja luottavat nuoriin ja uskaltavat panostaa nuorten aktiivisuuteen. Viime päivät ovat ainakin saaneet minut muistamaan perusjuuria myöten, miksi olen ajautunut mukaan järjestö- ja kasvatustoimintaan. Vaikka maailman parantaminen vaatii ajoittain kyyneliä, ei meillä ole varaa luovuttaa.