Varmaan henkisesti pahinta, mitä ihmiselle voisi tapahtua, on, että omalle lapselle sattuisi jotain. No sellaista en onneksi voi joutua vielä kokemaan, mutta varmaankin seuraavaksi vaikein asia laskeutui elämääni viikonloppuna. En aio kuitenkaan kertoa siitä yksityiskohtia tässä. Elämäni tähän mennessä kenties vaikeimpana hetkenä sain myös huomata, ettei nykyisin voi luottaa juuri kehenkään. Ystävät kaikkoavat silloin, kun eniten tarvisi tukea eikä haluaisi olla yksin. Omaan perheeseen voi aina luottaa, mutta tapahtuneet asiat olivat sellaisia, etten halunnut puhua niistä vanhemmilleni, vaikka nykyisin puhunkin lähes kaikesta äidilleni. Niinpä viikonloppu kului yksin neljän seinän sisällä nukkuen ja apaattisesti televisiota tuijottaen ja elämän ja maailman pahuutta miettien. Reilun vuoden aikana olen suoraan sanottuna saanut niin paljon paskaa niskaani, että ihmettelen, miten olen selvinnyt kaikesta näinkin täysijärkisenä. Kai ihminen sitten kestää enemmän kuin uskoisi. Olisi vain mukavaa, kun tapahtuisi vihdoin jotain oikeasti positiivistakin. Toisaalta vaikka vuosi on ollut vaikea, niin olen kokenut joitakin elämäni parhaita hetkiä ja toteuttanut itseäni ja unelmiani.

Sen lisäksi, että itselläni on ollut todella vaikeita hetkiä, olen omien kokemusteni myötä oppinut erottamaan ihmisissä ympärilläni henkisen pahoinvoinnin merkkejä ilman, että he itse kertovat tuntemuksistaan minulle. Ehkä kyse on osittain siitä, että olen oppinut tuntemaan monet ihmiset entistä paremmin, mutta toisaalta huomaan myös paljon muuta. Eikä se helpota omaa oloa yhtään, sillä oman taakkani lisäksi turhankin empaattisena ihmisenä olen huolissani myös muista. Lisäksi monet esimerkillisinä pitämäni parisuhteet ovat päättyneet eroon. Ystäväni eivät ole eronneet, mutta monet muut tutut ovat ja monien läheisten parisuhteet ovat vaakalaudalla. Huonona hetkenä miettii väkisinkin, että keneen nykyisin enää voi todella luottaa. Ystäväpiirini koostuu myös lähinnä ihmisistä, joille ympäristönsuojelu ja/tai eläinten oikeudet ovat kutsumus ja niiden puolesta taisteleminen ei todellakaan ole helppoa. Kenties näiden empaattisten ihmisten joukossa pahoinvointia on vielä enemmän, kun maailma tuntuu liian pahalta paikalta. Olisihan huomattavasti helpompaa elää välittämättä maailman epäkohdista. Itsekin pitäisi vain pitää suunsa kiinni eikä valittaa, sillä onhan minulla asunto, opiskelupaikka, läheisiä ja varaa elämiseen, joten peruspuitteet ovat vallan loistavasti. Jotain olennaista silti puuttuu... Tekisi mieli karata ulkomaille, mutta toisaalta maailma olisi siellä aivan yhtä paha. Tosin ihmiset sentään olisivat avoimempia kuin Suomessa.