Viime aikoina on tullut ajateltua aivan liikaa kuolemaa. Aihe on suomalaisille vaikea. Kuolemasta ei puhuta etukäteen ja kuoleman kohtaaminenkaan ei saa joidenkin sanaista arkkua aukeamaan. Tunteet padotaan sisälle tai työnnetään vain syrjään. Olen onnellinen, että olen oppinut puhumaan tunteistani melko avoimesti. Menetysten myötä tukiverkko ja puhuminen ovat todella olennaisia.

Eilen jätimme viimeiset jäähyväiset isoisälleni. Vanhan ihmisen kuolemaan liittyy usein surun ja ikävän lisäksi kiitollisuutta - joko kärsimyksen loppumisesta tai poismenosta ennen kärsimystä. Eilisissä hautajaisissa kohtasimme kuitenkin uuden menetyksen, eikä kiitollisuutta löydä vaikka kuinka pohtisi asiaa eri kanteilta. Joukostamme puuttui eilen isoisäni lisäksi toinenkin henkilö. Sukulaisemme menehtyi yllättäen sairaskohtaukseen hautajaisia edeltävänä iltana. Romahdimme täysin kuullessamme sen hautajaisissa. Oman romahduksen ja surun keskellä huoli oli silti vallitseva tunne. Serkkupuoleni menettivät äitinsä. Miten he jaksavat tästä eteenpäin. Puhuminen ja läheisten tuki auttavat toivottavasti heidät takaisin kiinni elämään.

Elämä tuntuu tällä hetkellä liian raskaalta. Alkuvuoden aavistelut elämäni rankimmasta vuodesta käyvät toteen hetki hetkeltä, ja ikävä kyllä edessä on vielä paljon vaikeita hetkiä. Tästä tulee monille äärettömän raskas vuosi.