Olen viime aikoina miettinyt, mitä yhteiskuntamme vaatii ihmisiltä, eli mitä me vaadimme toinen toisiltamme. Itse teen töitä, yritän opiskella ja lisäksi puuhailen useassa eri järjestössä vapaaehtoisesti. Samaa tekee suuri osa ystävistäni. Yhdenkin rentouttavan kaveritapaamisen sopiminen pitää aloittaa yleensä pari kuukautta ennen suunniteltua ajankohtaa, jotta se sopisi edes lähes kaikille. Kalenterit on buukattu täyteen jos jonkinlaisia velvollisuuksia. Olen ollut nyt muutaman päivän kotona sairastamassa ja miettinyt näitä asioita taas vaihteeksi. Nyky-yhteiskunnassa ihmiset ajetaan jaksamisensa äärirajoille ja monet palavatkin täysin loppuun. Yliopiston opiskeluaikoja on rajoitettu, mikä aiheuttaa monille suunnatonta stressiä heidän yrittäessään samanaikaisesti opiskella ja ansaita elantonsa. Siitä ei seuraa juuri mitään hyvää. Yliopistotutkinnosta tulee suoraan sanottuna juosten kustu, kun kirjatentteihin paahdetaan yökaupalla ja sen jälkeen käydään oksentamassa ulkoa opetellut asiat paperiin ja parin päivän päästä ei enää edes muisteta, mitä kaikkia sitä tulikaan tenttiin luettua. Oppiminen vaatii aikaa ja sisäistämistä.

Eilen uutisoitiin, ettei työuupumus kelpaa Suomessa sairasloman syyksi. Ajatelkaa, jos kelpaisi! Mikä kato työntekijöiden määrässä. Tai itse asiassa ei, sillä työuupumuksesta kärsivät yleensä ne tunnollisimmat työntekijät, jotka eivät hakisi sairaslomaa uupumuksen takia ennen kuin palaisivat todella loppuun. Siinä vaiheessa ei pelkkä lyhyt sairasloma riitäkään, vaan toipuminen pitää aloittaa käymällä läpi asioiden tärkeysjärjestys elämässä. Nykyisin elämässä menestyminen käsitetään uralla etenemiseksi ja arvostettujen tehtävien saamiseksi. Menestyäkseen pitää kuitenkin muistaa myös pitää itsestään huolta tai on melko nopeasti kokonaan pois pelistä.

Itse olen tässä parin päivän aikana tuntenut itseni lusmuksi, vaikka olen oikeasti ollut kuumeessa kotona ja lääkäri määräsi minut sairaslomalle. Silti mietin kaikkia asioita, jotka eivät etene, kun en ole hoitamassa niitä. Aion kuitenkin päästä tästä taudista kunnolla eroon tai muuten olen kohta uudestaan kipeänä. Päätin myös, että jatkossa pidän yhden arki-illan viikossa koti-iltana. Ei siis enää jokailtaista kokouksissa ja koulutuksissa juoksemista. Nautin siitä kyllä, mutta siinä vaiheessa kun väsymys alkaa painaa liikaa, ne muuttuvat enemmän velvollisuudeksi. Edessä on siis se monen, myös minun, jo niin monta kertaa aloittama prosessi: Miten opetella sanomaan ei?