Tällä viikolla uutisoitiin, että vastavalmistuneet työllistyvät entistä paremmin. Väestön rakenteen vähittäisen muuttumisen myötä tämä on varmasti totta monilla aloilla, muttei omallani, jolla pätkätöistäkin on kova taistelu. HS:ssa oli myös maanantaina juttu, että nykyisin 20-30-vuotiaiden nuorten stressaavaa elämää tarvittaisiin elämään kaksi ihmistä. En voisi enempää yhtyä siihen. Kuluva viikko on taas mennyt sellaista rataa, että päivät kuluvat töissä ja illat kokouksissa. Kotona on ehtinyt käydä vain lukemassa sähköposteja ja nukkumassa. Missähän välissä ehtisi edistää opintojaan?

Valmistumisen jälkeisen työllistymisen kannalta on oleellista, että on jo ennestään oman alansa työkokemusta, jottei tipu tyhjän päälle. Tässä on kuitenkin ristiriita - jos käy töissä opintojen aikana, on suuri riski, ettei tutkinto koskaan valmistu, jos jumahtaa työelämään gradun tekemisen sijaan. Toisaalta töitäkään ei siis saa ilman työkokemusta. Pitäisi pystyä ja jaksaa samaan aikaan tekemään töitä ja gradua. Tämä kenties onnistuisi, jos jättäisi kaikki harrastukset ja kavereiden tapaamiset ja puurtaisi voimiensa äärirajoilla aikaisesta aamusta iltamyöhään. En kuitenkaan ole enää valmis sellaiseen. Yhteiskuntamme vaatii nuorilta liikaa. Tämän koin karusti jo 21-vuotiaana loppuun palaessani. Sen jälkeen on arvomaailma muuttunut aika paljon eikä enää suostu elämään suoritusyhteiskuntamme ehdoilla (vaikkei ehkä uskoisi sitä, kun juuri kerroin, että painan hommia aamusta iltaan). Onneksi torstai-iltana teimme iltaretken Tremanskärrin luonnonsuojelualueella, niin sai edes muutaman tunnin hermoloman.

Viikon puheenaihe on ollut ulkoministerin vaihtuminen. Vaikka Kanervan käytös on ollut hävytöntä, on myös median myllytys ollut kohtuutonta. Ihmisillä kuuluisi olla oikeus yksityisyyteensä. Uusi ulkoministerimme Stubb on saanut osakseen sekä iloisia että ilkeitä vastaanottoja. Itselläni on hänestä ristiriitaiset fiilikset. On olemassa pahempiakin kokkareita, ja Stubb on varsin arvoliberaali oikeistolainen. Hän saa yleensä karismaattisilla puheillaan vakuutettua ihmiset puolelleen. Viime syksynä Brysselissä saimme hänet kuitenkin puhuttua pussiin varsin yksinkertaisessa asiassa. Hän oli tekemässä aloitetta EU-markkinoiden vastavuoroisesta tunnustamisesta. Kysyimme häneltä, oliko hän huomioinut esimerkiksi elintarviketeollisuudessa syntyvät uhkat sitä myötä. Esimerkiksi kaiken geenimanipuloidun ruoan maahantuominen olisi sen jälkeen sallittua. Niin pitkälle hän ei kuulemma asiaa ollut ajatellut.