Pelkästään Hesarin lukeminen herättää nykyisin jos jonkinlaisia tunteita. Uutiset ovat nykyisin useimmiten negatiivisia, mutta toisaalta Hesari on alkanut nostaa esille myös esimerkiksi ympäristöasioita positiivisella tavalla. Mielipidesivuja lukiessa löytää sieltä viikottain, usein jopa päivittäin tuttujen kirjoituksia. Ne kritisoivat useimmiten yhteiskuntamme elintapoja ja ihmisten välinpitämättömyyttä. Tänään päämielipidekirjoitus käsittelee kansalaiskasvatusta, jota nykyisin löydään laimin. Aktiivisille ihmisille järjestetään toimintaa, mutta kasvatus jää vähälle ja "Tätä nykyä kansalaiset ovat käsittämättömän välinpitämättömiä yhteisiä asioita kohtaan". Omalta osaltani allekirjoittaisin tuon väitteen. Tosin ei se aivan niin yksinkertaista ole. Ihmiset välittävät kyllä jossain määrin, mutta harva on valmis tekemään mitään asioiden eteen omaa etuaan ajatellessaan. Tämä aiheuttaa toiminnan kumuloitumisen harvojen ihmisten harteille.
Järjestöpiireissä olen kohdannut ympärilläni käsittämättömän paljon stressiä, loppuunpalamista, maailmantuskaa ja masennusta. Pieni osa ihmisistä pyrkii minimoimaan koko ihmiskunnan ympäristökuormituksen - vaikeaa, ellei mahdotonta. Silti useat eivät anna periksi, ennen kuin kroppa tai pää laittaa vastaan. Itse olen juuri kokenut sen, kuinka kaikki ilo tuosta toiminnasta on kadonnut. En mieti sitä, että miksi tekisin, jos muutkaan eivät tee - ei, se ei kuulu ajatusmaailmaani. Olen valmis tekemään, mutta olen väsyttänyt itseni maailman parantamisella. Ymmärrän tällä hetkellä täysin ystävääni, joka irtisanoi itsensä järjestötyöstä ja matkusti Intiaan joogaamaan useaksi kuukaudeksi. Paluun jälkeisistä töistä tai muusta elämästä hänellä ei ole käsitystä. Epätoivo valtasi ja oli päästävä sitä karkuun. Viime kesän reili auttoi minut yli väsymyksen ja nyt kaipaan samanlaista irtiottoa, sillä järjestötoimintaa en kuitenkaan ole jättämässä.
Onpas tämä masentavaa tekstiä, vaikken tällä hetkellä koe itseäni mitenkään poikkeuksellisen masentuneeksi. Liekö syynä se, kun katson ikkunasta ulos ja sen sijaan, että näkisin tammikuisen lumisen talvisen sään, näen vesisateen, lumettoman maan ja myrskyssä heiluvat puut. Olen myös ystäväni kanssa vastikään keskustellut masennuksesta ja totesimme, että kaveripiirissämme on paljon masennusta. Uskon, että masennus on yleisempää maailmanparantajien kuin muun kansan joukossa, mutta toisaalta uskon myös, että me osaamme keskustella asiasta. Olemme avoimia toisillemme, emmekä ole tietyistä asioista hiljaa, kuten suomalaisten on usein tapana. Itse en onneksi kärsi kuin lähinnä stressiperäisestä masennuksesta.
Viime aikoina Helsingin energiapolitiikka on herättänyt paljon keskustelua. On arvosteltu sitä, ettei Helsinki aio tehdä tarpeeksi päästöjen vähentämiseksi. Uusin, perjantaina alkanut keskustelu on väittelyä siitä, vähennetäänkö päästöjä ydinvoimalla vai muilla keinoilla. Helsinki ja Espoo ovat sentään allekirjoittaneet sopimuksen päästöjen vähentämisestä, Vantaa ei. Tosin ydinvoima ei ole siihen ratkaisu. Harmillisen moni maa on viime aikoina Suomen esimerkin mukaisesti päättänyt ydinvoiman lisärakentamisesta. Britanniassakin ydinvoimamyönteisyys on herännyt. Ruotsi sen sijaan pysyy esimerkillisyydessään ja ainoana maana ajaa ydinvoimalaitoksiaan alas.
Kun nyt kerran taas pääsin aiheeseen ilmastonmuutos, niin siitä päästään taas aiheeseen joukkoliikenne. Viime aikoina on ollut esillä myös pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen tarkastusmaksut, jotka ovat kaksinkertaiset parkkisakkoon verrattuna. Tämä ei mitenkään kannusta joukkoliikenteen käyttöön lippujen hintojen muutenkin noustessa jatkuvasti. Jos matkustaa ainoastaan metrolla, raitiovaunulla ja junalla, matkakortin kauden loppumisen voi helposti unohtaa, kun ei joudu koskaan näyttämään korttia lukijalle, joten tällaisessa tilanteessa tarkastusmaksun saaminen tuntuu kohtuuttomalta. Toki ymmärrän tarkastusmaksun perusteet ja entisenä HKL:n työntekijänä tiedän, kuinka yleistä pummilla matkustaminen on nimenomaan kyseisissä kulkuneuvoissa. Hesari kokeili väärin parkkeeraamista kahden viikon ajan Helsingin keskustassa ja sinä aikana tuli ainoastaan kaksi sakkoa. Järjestelmä ei siis todellakaan toimi joukkoliikenteen eduksi.
Mitä tulee aikaisempaan kirjoitukseen alamäestä, niin sitä en osaa toistaiseksi kommentoida enempää. Epätietoisuus riivaa. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta epätietoisuus tekee hulluksi ainaisen stressin takia. Askel kerrallaan eteenpäin. Kaikki selviää aikanaan. Elämääni helpottaisi kummasti, jos olisin optimisti, mutta luonnetta on vaikeaa muuttaa. Nyt tekisi mieli palata kahvikupin ja päivän Hesarin pariin, mutta ristiriitana on ainainen tiedonnälkäni yhteiskunnan tilasta ja toisaalta se, että uutiset ovat useimmiten ainoastaan kielteisiä. Onneksi maailmassa on kuitenkin vielä paljon kauniitakin asioita, kuten ystävät, perhe, luonnon kauneus ja karvakaverit.
PS. Otsikosta tulee mieleen abihupparimme teksti "Abit lost" :) Onpa siitäkin jo aikaa...
sunnuntai, 13. tammikuu 2008
Kommentit