Surun keskellä on ollut ihanaa huomata, miten ystävät ovat tukena. Olen kuitenkin toiminut kuin robotti viime päivinä. Itku ja suru on patoutunut jonnekin sisälle, ja se purkautuu tällä hetkellä ainoastaan levottomuutena ja aikaansaamattomuutena. Olen ollut kotona ja hoitanut täältä käsin työasioita. Myös järjestöhommat ovat edenneet, mutta teen kaiken jotenkin todella robottimaisesti.Olen niin tottunut hoitamaan näitä asioita, että ne sujuvat ajattelemattakin. Huomenna olisi vaikea tentti, mutten ole menossa siihen, koska ei ole ollut toivoakaan keskittyä lukemiseen. Tuossa kyseisessä kurssissa tuntuu olevan osaltani jokin kirous. Olen nyt kolmatta kertaa sillä kurssilla ja aina ennen tenttiä on tapahtunut jotain pahaa, ihmisiä on hävinnyt elämästäni kuoleman tai parisuhteen loppumisen kautta. Nyt olen siis vain kävellyt edestakaisin, kirjoitellut sähköposteja ja ahdistunut. Monta kertaa on tehnyt mieli lähteä lenkille, mutten kykene siihenkään, koska lähiympäristöt tuovat muistoja menneisyydestä ja juuri koetusta menetyksestä. Toivon, että tämä paha olo purkautuisi kunnon itkuna, sillä tämä tila voi jatkua muuten ties kuinka pitkään.

Järjestöhommat ovat pitäneet minut jotenkin raiteilla viime päivinä. Nautin aivan käsittämättömällä tavalla ViNO-hommista ja muut eivät tunnu pysyvän perässäni, kun hoidan niitä sellaista tahtia. Muut järjestöhommat eivät tuota samanlaista tyydytystä ja ViNO-hommien määrä puolestaan ei tyydytä nyt jo kuukauden ajan pursunnutta järjestöenergiaani. On pakko yrittää jarrutella hieman. Olen myös huomannut, että minut laitetaan nykyisin mukaan ties mihin juttuihin. Olen pyrkinyt pitäytymään Luonto-Liitossa ainoastaan työntekijänä. Sekään ei enää toimi. Lupauduin tekemään ympäristöpoliittista ohjelmaa, minut liitettiin ympäristökasvatusjaostoon (kuulin siitä vasta jälkikäteen) ja kiinnostuin Itämeri-aiheisen ympäristökasvatusmateriaalin tekemisestä ala-asteille. Tuo viimeinen juttu meni niin, että totesin, että tällaiselle materiaalille tuntuisi olevan tarvetta ja sen jälkeen lumipallo lähti pyörimään (kuvainnollisesti, koska lunta ei ole) ja nyt kootaankin työryhmää sitä materiaalia tekemään ja levittämään. Ja olen tietysti osa sitä ryhmää.

Muistelin viime viikolla järjestöelämäni alkutaipaleita. Kaikki alkoi vuosia sitten Unicefista ja viime viikolla tuli käsittämätön kaipuu takaisin Unicefiin. Samat ihmiset pyörittävät edelleen pientä, mutta Suomen mittakaavassa tehokasta toimintaa kotikunnassani, enkä ole vuosiin ehtinyt heitä tapaamaan. Toivottavasti kevään aikana ehdin. Milloinkohan sekin tapahtuisi, koska totesin, ettei vapaita viikonloppuja enää ole. Eilen muistin myös yllättäen, miten lukioaikana purin haluani parantaa maailmaa. Silloin oli netissä joku WWF:n Panda passport. En tiedä, onko se vieläkin olemassa. Siellä oli listattu ajankohtaisia maailmalla toimintaa vaativia tapahtumia ja lähettelin sitten sähköposteja eri puolille maailmaa kertoen, että vääryydet pitäisi lopettaa. Tämä on aktivistitoimintaa alueilla, joilla ei muuta järjestötoimintaa juuri ole :) Muistin tämän eilen kenties siksi, että paha oloni on viime aikoina purkautunut niin, että saatan myöhään illalla saada motivaation tehdä maailman eteen jotain juuri sillä hetkellä ja olen etsinyt erilaisia keinoja tuon motivaation purkamiseen. Yllättäen se on purkautunut aika usein taiteellisilla tavoilla, vaikken ole koskaan ollut taiteellinen.

Eräällä vihreiden sähköpostilistalla käydään edelleen keskustelua ruuhkamaksuista. En voi käsittää, että siellä todellakin on lukuisia ihmisiä, joiden mielestä autoilun kustannukset ovat jo nyt liian suuret. En ymmärrä, mitä he tekevät vihreissä. Vai pitäisikö sittenkin kysyä, että mitä itse teen vihreissä. Olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolen. Olen aina kuvitellut vihreyden olevan politiikan lisäksi ideologia, kuten se nuoremmassa polvessa onkin. Yleinen linjaus tuntuu kuitenkin kallistuvan vuosi vuodelta enemmän toiseen suuntaan. ViNO tuntuu kuitenkin olevan juuri sitä, mitä haluan.

Kunpa itku korvaisi jo robottimaisuuden.